Elämä suljetun oven takana
Minun on pitänyt kirjoittaa aiheesta jo useamman päivän. Olen huomannut pojan kiukuttelevan paljon sisätiloissa. Itsestänikin huomaan, että tulen levottomaksi, jos joudun olemaan koko päivän sisällä.
Vielä äijän kanssa ollessamme panttivankina oleminen alkoi oikeastaan jo ihanapojan ollessa ihan vauva. Äijä halusi nukkua rauhassa. Hän ei halunnut nukkua kanssamme samassa huoneessa. Me nukuimme pojan kanssa makuuhuoneessa ja hän olohuoneessa. Emme saaneet tulla pois makuuhuoneesta ennen kuin hän oli herännyt emmekä saaneet pitää liian kovaa meteliä. Pakko oli mennä kuitenkin vessaan, vauvan kanssa pesuille, hakemaan ruokaa ja vauvalle korviketta. Jos äijä heräsi tähän, hän oli ärtyinen ja kiukkuinen. Olemme joutuneet siis olemaan erittäin paljon vain yhdessä huoneessa. Säleverhojen pitäminen auki tai liika valo sai myös äijän äksyilemään. Jouduimme siis olemaan yhdessä huoneessa säleverhot/verhot kiinni ja vähäisessä valaistuksessa.
Asuessamme samalla paikkakunnalla vanhempieni kanssa nukuimme samassa huoneessa äijän kanssa. Hän kuitenkin aina oli pahalla päällä vauvan herätessä. Minä nukutin aina pojan. Poika ei halunnut äijää huoneeseen. Äijän ollessa huoneessa hän ei suostunut nukahtamaan. Äijän lähtiessä pois huoneesta hän nukahti nopeasti. Olihan hän tottunut olemaan vaan äidin kanssa. Äijää ei kiinnostanut olla vauvan kanssa. Asunto oli entistä pimeämpi, kun ei saanut sielläkään pitää verhoja auki ja valojakin hyvin vähän. Ketään ei saanut lopulta päästää meille edes sisälle. Piti piiloutua ettei kukaan nähnyt, että olemme hereillä/kotona. Meistä tehtyjen lastensuojeluilmoitusten jälkeen äijän käytös vaan paheni ja hän tykkäsi yhä vähemmän vauvasta. Voiko sitä yhtään vähempää tykätä mitä aikaisemmin? Lastensuojeluilmoitukset olivat syy miksi muutimme toiselle paikkakunnalle ettei meitä äijän sanojen mukaan "kidnapata" pois hänen luotaan.
Muuttaessamme toiselle paikkakunnalle kukaan ei tiennyt missä asuimme. Osoitteemme oli salattu. En saanut liikkua paljoakaan ulkona ettei meitä löydettäisi. Kauppaan ja kirjastoon sain mennä kahden pojan kanssa. Poika nukkui makuuhuoneessa ja me äijän kanssa olohuoneessa. Taas olimme yhden huoneen vankina. Jouduimme olemaan makuuhuoneessa kunnes äijä heräsi. Ei olisi saanut käydä vessassa eikä tehdä ruokaa. Toki ne tein ja sain kiukut päälleni. Poika alkoi paukutella seiniä ja ovia, että saisi äijän hereille. Hän halusi selvästi huoneesta pois. Niin minäkin. Monesti olin huoneessa ilman juotavaa ja suuta alkoi kuivata hirveästi. Sitten aloin ottaa vesipullon mukaan huoneeseen. Pojan paukutellessa seiniä ja ovia äijä tuli vihaisena ovesta ja jos poika olisi ollut oven takana, kumoon olisi mennyt ja sattunutkin. En uskaltanut antaa pojan olla lähellä ovea. Pahasti hermostuessaan hän tarttui minua vaatteista niin että sattui. Tönikin vaikka poika oli minulla sylissä. Kerran meinasin kaatua pojan kanssa tönäyksen voimasta. Onneksi sain seinästä tukea. Äijä ei sietänyt yhtään ylimääräisiä ääniä. Toinen tapa, jolla poika reagoi panttivankitilanteisiin, oli patjan pureskelu. Hän irroitti patjastaan palasia hampaillaan.
Nykyään vaikka kaikki on hyvin poika kiukuttelee hyvin paljon sisätiloissa vaikka ulkoilemme päivittäin useaankin otteeseen. Hän ei varmaankaan enää muista pahasta elämästä mitään mutta hänelle saattaa tulla joku ahdistava tunne, jota ei ymmärrä eikä osaa vielä kertoa. Minua alkaa myös ahdistaa, jos joudun olemaan sisätiloissa esim. sadepäivinä. Hermoni ovat silloin lyhyemmät ja olen pahalla tuulella. Iltaisin alkaa ahdistaa, kun alkaa hämärtää. Siihen onneksi auttaa valot. Verhot pidän aina auki. En tykkää olla suljettujen verhojen takana.
Olen miettinyt miten voisin helpottaa pojan oloa. Poika kun on vielä niin pieni ettei osaa kertoa kaikista oloistaan.
Jos sinä tai joku tuntemasi henkilö on tällaisessa tilanteessa, sanokaa heille, että lähtevät pois hetimmiten. Kenenkään ei tarvitse kestää tällaista. Onneksi meidänkään ei enää koskaan tarvitse.
Vielä äijän kanssa ollessamme panttivankina oleminen alkoi oikeastaan jo ihanapojan ollessa ihan vauva. Äijä halusi nukkua rauhassa. Hän ei halunnut nukkua kanssamme samassa huoneessa. Me nukuimme pojan kanssa makuuhuoneessa ja hän olohuoneessa. Emme saaneet tulla pois makuuhuoneesta ennen kuin hän oli herännyt emmekä saaneet pitää liian kovaa meteliä. Pakko oli mennä kuitenkin vessaan, vauvan kanssa pesuille, hakemaan ruokaa ja vauvalle korviketta. Jos äijä heräsi tähän, hän oli ärtyinen ja kiukkuinen. Olemme joutuneet siis olemaan erittäin paljon vain yhdessä huoneessa. Säleverhojen pitäminen auki tai liika valo sai myös äijän äksyilemään. Jouduimme siis olemaan yhdessä huoneessa säleverhot/verhot kiinni ja vähäisessä valaistuksessa.
Olemme paljon tuijoittaneet tällaista ovea.
Asuessamme samalla paikkakunnalla vanhempieni kanssa nukuimme samassa huoneessa äijän kanssa. Hän kuitenkin aina oli pahalla päällä vauvan herätessä. Minä nukutin aina pojan. Poika ei halunnut äijää huoneeseen. Äijän ollessa huoneessa hän ei suostunut nukahtamaan. Äijän lähtiessä pois huoneesta hän nukahti nopeasti. Olihan hän tottunut olemaan vaan äidin kanssa. Äijää ei kiinnostanut olla vauvan kanssa. Asunto oli entistä pimeämpi, kun ei saanut sielläkään pitää verhoja auki ja valojakin hyvin vähän. Ketään ei saanut lopulta päästää meille edes sisälle. Piti piiloutua ettei kukaan nähnyt, että olemme hereillä/kotona. Meistä tehtyjen lastensuojeluilmoitusten jälkeen äijän käytös vaan paheni ja hän tykkäsi yhä vähemmän vauvasta. Voiko sitä yhtään vähempää tykätä mitä aikaisemmin? Lastensuojeluilmoitukset olivat syy miksi muutimme toiselle paikkakunnalle ettei meitä äijän sanojen mukaan "kidnapata" pois hänen luotaan.
Muuttaessamme toiselle paikkakunnalle kukaan ei tiennyt missä asuimme. Osoitteemme oli salattu. En saanut liikkua paljoakaan ulkona ettei meitä löydettäisi. Kauppaan ja kirjastoon sain mennä kahden pojan kanssa. Poika nukkui makuuhuoneessa ja me äijän kanssa olohuoneessa. Taas olimme yhden huoneen vankina. Jouduimme olemaan makuuhuoneessa kunnes äijä heräsi. Ei olisi saanut käydä vessassa eikä tehdä ruokaa. Toki ne tein ja sain kiukut päälleni. Poika alkoi paukutella seiniä ja ovia, että saisi äijän hereille. Hän halusi selvästi huoneesta pois. Niin minäkin. Monesti olin huoneessa ilman juotavaa ja suuta alkoi kuivata hirveästi. Sitten aloin ottaa vesipullon mukaan huoneeseen. Pojan paukutellessa seiniä ja ovia äijä tuli vihaisena ovesta ja jos poika olisi ollut oven takana, kumoon olisi mennyt ja sattunutkin. En uskaltanut antaa pojan olla lähellä ovea. Pahasti hermostuessaan hän tarttui minua vaatteista niin että sattui. Tönikin vaikka poika oli minulla sylissä. Kerran meinasin kaatua pojan kanssa tönäyksen voimasta. Onneksi sain seinästä tukea. Äijä ei sietänyt yhtään ylimääräisiä ääniä. Toinen tapa, jolla poika reagoi panttivankitilanteisiin, oli patjan pureskelu. Hän irroitti patjastaan palasia hampaillaan.
Nykyään vaikka kaikki on hyvin poika kiukuttelee hyvin paljon sisätiloissa vaikka ulkoilemme päivittäin useaankin otteeseen. Hän ei varmaankaan enää muista pahasta elämästä mitään mutta hänelle saattaa tulla joku ahdistava tunne, jota ei ymmärrä eikä osaa vielä kertoa. Minua alkaa myös ahdistaa, jos joudun olemaan sisätiloissa esim. sadepäivinä. Hermoni ovat silloin lyhyemmät ja olen pahalla tuulella. Iltaisin alkaa ahdistaa, kun alkaa hämärtää. Siihen onneksi auttaa valot. Verhot pidän aina auki. En tykkää olla suljettujen verhojen takana.
Olen miettinyt miten voisin helpottaa pojan oloa. Poika kun on vielä niin pieni ettei osaa kertoa kaikista oloistaan.
Jos sinä tai joku tuntemasi henkilö on tällaisessa tilanteessa, sanokaa heille, että lähtevät pois hetimmiten. Kenenkään ei tarvitse kestää tällaista. Onneksi meidänkään ei enää koskaan tarvitse.
Kommentit
Lähetä kommentti